Näen joskus unta siitä, että vain minä olen jäljellä. Unessa asun omassa kodissani ja maailma näyttää samalta kuin aina, mutta yhtään muuta ihmistä ei ole jäljellä. Vesi ja sähkö ovat poikki, mutta muuten maailma näyttää samalta. Ei zombeja, ei ydintuhoa ja ei mitään ihmeellistä. Vain minä ja maailma ilman muita ihmisiä. Unessa haen ruokaa marketista, jonka pitkät käytävät ovat tyhjät. Kassalla ei istu kukaan, valot eivät ole päällä. Kerään säilykkeitä. Unessakin tiedän, että kaupan ruoka pilaantuu jossain vaiheessa. Minun on opeteltava hankkimaan itse ruokani. En osaa edes kalastaa. Unessa päätän etsiä kirjoja kirjastosta, että voisin opetella kaatamaan puita, kasvattamaan ruokaa ja rakentamaan itselleni huussin. Juoma vettä saan lähteestä. Unessa olen tyyni ja keskittynyt. On keksittävä miten selviän, muulla ei ole väliä. 

Valvemaailmassa toiset ihmiset ovat edelleen olemassa. Tässä maailmassa kaipaan ihmisiä lähelleni, mutta samalla haluan vetäytyä. Omassa seurassani olen turvassa ja rauhallinen. Tunnen aina uusien ihmisten seurassa, että minua vihataan. Se on hassua ja vähän surullista. Ei minua kukaan vihaa. Eivät aikaan kaikki uusien ihmisten kokoonpanot, joihin syystä tai toisesta tulen ulkopuolisena. Tilanne on helpompi, jos kukaan ei entuudestaan tunne toisiaan. Valmiiseen ryhmään mukaan tuleminen tuntuu joka kerta painajaismaiselta. Luottaminen uuteen ryhmään vie pitkän ajan ja valtavasti energiaa. Hauras luottamus särkyy pienestäkin vastoinkäymisestä ja tulkitsen taas toisten ilmeistä ja käytöksestä itseeni kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa. Järjen tasolla tiedän, ettei sitä ole. Tunnetta on silti vaikea karistaa. Se hiipii pinnalle takaraivosta ja saa minut vetäytymään kuoreeni. En luota, en ihmisiin enkä tilanteisiin.

Selvitäkseni tässä toisten ihmisten kansoittamassa maailmassa, minun on kuitenkin hakeuduttava uusien ihmisten seuraan, kuin suden suuhun. Hekin, jotka ovat nyt rakkaita, olivat kerran uusia ja vieraita. Heidänkin uskoin kerran vihaavan minua. Nyt tunnen rakkautta ja ilman sitä en voi selviytyä.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä pesen ikkunat. Päivä on kaunis, aurinko paistaa lämpimästi ja pilvet maalavaat taivaalle mestariteoksiaan. Auriko paitaa pilvistä huolimatta kirkkaasti. Se saa hikipisarata valumaan hiusrajasta silmiin. Teen työni loppuun. Katson arvioiden sen tuloksia. Ikkuna on riittävän puhdas. Siivoan jälkeni. Hengitän syvään ja huokaisen ilman ulos.

Jätän ikkunat auki, annan lämmön ja tuulenvireen tuudittaa itsenäni kevyeen iltapäivän horteeseen. Ajattelen aikaa ja sen kulkua. Missä olen nyt ja miksi? Missä olen ollut? Millainen olen ollut? Jos olisin silloin valinnut toisin, missä olisin? Kuka olisin?

Mietin miksen koskaan oikein kuulu mihinkään. On ollut paikkoja ja ihmisiä, joiden seurassa olen kotonani. Paikkoja ihmisiä, joissa rentoudun ja unohdan itseni, ikuisen huoleni. Mutta silti minulla ei koskaan ole ollut laumaa. En kuulu mihinkään. Tunnen yhtäläisyyttä monien kanssa, voisin kuulua heihin, mutta silti en kuulu. Olen aina lähtenyt pois, ennen kuin lauma ehtii muodostua. Ehkä en koskaan oppinut miten laumaan kuulutaan, en osaa. Ja toisaalta tuntuu, että voisin kuulua moneen eri laumaan, mutten kutenkaan täysin mihinkään. Toinen jalkani on aina ulkopuolella. En tiedä minne palaisin, ketä kaipaisin.

Aurikonko peittyy pilvien taakse. Ruumini tunutuu taas liian kevyeltä. Irtonaiselta maailmasta. Hikipisarat kuivuvat otsalleni ja silmäluomilleni. Tuulenvire hivelee ihoani ja saa aikaa vilunväreitä. Vilu sitoo minut maahan, tähän hetkeen, omaan ruumiiseeni. Tällä kertaa en nouse ilmaan.

Hengitän syvään ja jalkani irtoavat maasta. Olo on tuntunut niin raskaalta ja surulliselta viimeset ajat, etten enää uskonut mitään hyvää voivan tapahtua. Kaikki on oikeastaan ihan hyvin tai ainakaan mikään ei ole kovin huonosti. Minua vain itkettää ja vanhaat huonommuuden tunteet nousevat pintaan. Ne saavat minut käpertymään itseeni ja lamaantumaan. Pitäisi tehdä jotain, mutten vain pysty. Käperryn syvemmälle itsesääliin. Turhaan. On oltava avoinna maailmaan, jos haluaa siltä jotakin saada. Itsestään on myös annetava jotain.

Nyt nousen ilmaan hitaasti ja varmasti. Varpaani hipovat vielä maata hetken ja sitten olen ilmassa. Leijailen suoraan ylöspäin ja huimaus tuntuu vatsanpohjassa. Ohitan puiden latvat ja katselen alla kutistuvaa maata. Lintujen parvi pyyhkäisevät ohitseni niin läheltä, että tunnen niiden siiveniskujen ilmavirran kasvoillani ja hiuksissani. Kyyristyn säikähdyksestä turhaan. Linnut kyllä osaavat väistää, vaikka eivät ennen olisi tavanneet taivaalle kohoavaa naista.

Ajattelen kaikkia niitä mieltäni painavia asioita. Ne kutistuvat pieniksi kuin talot allani. Tuuli puhaltaa kovasti ja työntää minua kyljestä. Se pöläyttää tukan silmille ja saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Alan nauraa hysteerisesti. Millään ei oikeastaan ole enää mitään väliä. Tuuli muuttuu purevammaksi, ilma kylmäksi ja ohuemmaksi. Kohta leijun läpi maan ilmakehän ylimpien kerroste. Kohta ole jo avaruudessa.

Aikuinen ihmettelee kevättä, yrittää saada lapsenkin näkemään sen ihmeellisyyden. Lapsi näkee mutaisen maan ja siinä muutaman vihreän ruohonkorren. Ja kukan, kukka on hieno, sen lapsikin myöntää. Aikuinen kokee kevään ihmeen tapahtuvan nopeasti. Luonto ikäänkuin räjähtää eloon. Kaikki muuttuu vihreäksi ja kukkii, ilma muuttuu huumavan tuoksuiseksi ja aurinko lämmittää kasvoja.

Lapselle kesä on kaukainen unelma. Hän muistaa jo viime kesän: loputtoman pitkän ja kuuman, kuumana hohkaavan asfaltin ja kivet paljaiden jalkojen alla, uimisen ja värjöttelyn rannalla, pyyheliinaan käärittynä, meetvurstivoileivän ja hampaidenvälissä rouskuvat pienet hiekanjyvät. Mutta kesään on loputtoman pitkä aika näistä kevään ensi merkeistä, joita aikuinen esittelee suurena ihmeenä. Lapselle aika kulkee hitaammin. Maailma on uusi ja joka päivä tapahtuu jotain uutta.

Aikuisena aika tuntuu valuvan sormien välistä, kuin rannan hiekka. Aika ei hidastu edes silloin, kun on tylsää. Aika kulkee jopa nopeammin tylsistyneenä. Päivät sulautuvat yhdeksi ja mitään ei jää mieleen. Vuosia ei enää erota toisistaan, jos ei tapahdu jotain ihmeellistä. Pitää siis lähteä ulos, jotta jotain ihmeellistä tapahtuisi. Ihmetellä kevään ihmettä, kuten aikuinen vain voi. Huokailla narsisseille ja liottaa sormiaan rantavedessä, kääntää kasvonsa aurinkoon ja hymyillä vastaantulijoille.

Ajan saa hidastumaan, kun tekee jotain uutta, kun tekee elämästään ihmeellistä. Päivät eivät sulaudu yhdeksi sumuiseksi massaksi, kun opettelee jotain uutta joka päivä. Toivon muistavani tämään vuoden jostain ihmellisestä. On siis syytä lähteä ulos.
 

Olit ottanut kuvia minusta. Olimme töissä ja minä pyysin Sinua kuvaamaan. Sinä kuvasit minua. Selatessani myöhemmin kuvia, häkellyn. Ensin minä toiminnan keskellä. Sitten minä rajattuna. Seison edelleen keskellä toimintaa, jota pyysin Sinut kuvaamaan, mutta olet zoomannut minuun. Kuvia on monta. Liian monta.

Minulla on tapana ihastua ihmisiin, joita en voi saada. Sinuun olen ollut ihastunut jo kolme vuotta. Sekin on minulle ihan tyypillistä. Pidän ihastuksestani kiinni, vaikken voi saada haluamaani. Uskalla väittää, että se mitä tunnen Sinua kohtaan, ei ole täysin yksipuolista. Sinä olet sitoutunut toisaalle. Ihailen Sinussa sitä, että pidät kiinni sitoumuksistasi. Olen uskollinen sille, mihin olet sitoutunut.

Aina välillä, minä uskallan mekein päästää irti Sinusta. Tänä keväänä jopa ihastuin toiseen. Ihastuin palavasti. Sitten tulee tällaisia hetkiä. Soitan Sinulle työasioissa ja päädymme juttelemaan pitkään. Olemme ystäviä, kerron itselleni, ystävät juttelevat asioista pitkään vaikka soittamisen syy olisi työasia. Mutta Sinä et yleensä soita minulle. Joskus työasioissa. Et ole ystäväni. Paitsi kerran vahingossa soitit minulle ja olit hämilläsi... Olen taipuvainen tulkitsemaan näitä pieniä tapahtumia siten, että ne kertovat Sinun tunteistasi minuun. Että niitä on, että minä en kuvittele. Toisinaan taas uskon kuvitelleeni kaiken.

Mitä minun siis pitäisi ajatella näistä kuvista? Kuvista, joissa tulet lähelleni kameran linssin avustamana. Kuvia on monta. Tarkoituksesi ei ole voinut olla ottaa näin montaa kuvaa minusta. Olemme töissä, tarvitsen kuvia toiminnasta. Minulla ei ole käyttöä kuville omista kasvoistani. Selaan kuvia epäuskoisena. Sitten sydämessäni läikähtää pieni onnentunne. Kuin häkissään räpistelevä lintu, jolle on vilautettu lupausta vapaudesta. Ikkuna on auki, lennä vaan!