Aikuinen ihmettelee kevättä, yrittää saada lapsenkin näkemään sen ihmeellisyyden. Lapsi näkee mutaisen maan ja siinä muutaman vihreän ruohonkorren. Ja kukan, kukka on hieno, sen lapsikin myöntää. Aikuinen kokee kevään ihmeen tapahtuvan nopeasti. Luonto ikäänkuin räjähtää eloon. Kaikki muuttuu vihreäksi ja kukkii, ilma muuttuu huumavan tuoksuiseksi ja aurinko lämmittää kasvoja.

Lapselle kesä on kaukainen unelma. Hän muistaa jo viime kesän: loputtoman pitkän ja kuuman, kuumana hohkaavan asfaltin ja kivet paljaiden jalkojen alla, uimisen ja värjöttelyn rannalla, pyyheliinaan käärittynä, meetvurstivoileivän ja hampaidenvälissä rouskuvat pienet hiekanjyvät. Mutta kesään on loputtoman pitkä aika näistä kevään ensi merkeistä, joita aikuinen esittelee suurena ihmeenä. Lapselle aika kulkee hitaammin. Maailma on uusi ja joka päivä tapahtuu jotain uutta.

Aikuisena aika tuntuu valuvan sormien välistä, kuin rannan hiekka. Aika ei hidastu edes silloin, kun on tylsää. Aika kulkee jopa nopeammin tylsistyneenä. Päivät sulautuvat yhdeksi ja mitään ei jää mieleen. Vuosia ei enää erota toisistaan, jos ei tapahdu jotain ihmeellistä. Pitää siis lähteä ulos, jotta jotain ihmeellistä tapahtuisi. Ihmetellä kevään ihmettä, kuten aikuinen vain voi. Huokailla narsisseille ja liottaa sormiaan rantavedessä, kääntää kasvonsa aurinkoon ja hymyillä vastaantulijoille.

Ajan saa hidastumaan, kun tekee jotain uutta, kun tekee elämästään ihmeellistä. Päivät eivät sulaudu yhdeksi sumuiseksi massaksi, kun opettelee jotain uutta joka päivä. Toivon muistavani tämään vuoden jostain ihmellisestä. On siis syytä lähteä ulos.