Tuntuu kuin leijuisin ilmassa. Palelu ja tutina sitovat ruumiini sohvaan, mutta ajatukseni karkaavat minulta. Ne pomppivat ympäri asuntoa kuin superpallo, sellainen, jonka voi ostaa marketin aulan automaatista kolikolla. Se saattaa jopa hehkua pimeässä (ja olla myrkyllinen).

Stressi. Se tuli viime viikolla takaisin. Koko kevään olen onnistunut ottamaan rennosti kiireestä huolimatta. Nyt se kuitenkin hiipi puristuksena rintakehääni, kurtistuksena otsalleni ja kireytenä leukaperiini. Stressi.

Minun on vaikea kestää epävarmuutta. Työelämässä se on viimevuodet kuitenkin ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Sitä oppii sietämään tai ainakin oppii teeskentelemään, että kaikki on hyvin. Mutta kaikki ei ole hyvin. Kaikki on taas auki. Pitää tehdä suunnitelmat a, b ja c erilaisten tulevaisuuksien varalle. Ehkä myös d ja f.

Totuus on kuitenkin se, että tulevaisuus voi tuoda tullessaan loputtoman määrän vaihtoehtoja. En voi suunnitella niiden kaikkien varalle. Ja jos yritän, tulen hulluksi. Kumpa ymmärtäisin sen itsekin. Hengitän syvään. Päätän, että katson rauhassa, miten asiat sujuvat. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Annan muiden asioiden tulla sellaisina kuin ovat. Hengitän. Kaikki selviää. Stressi kiristää silti hampaani yhteen. Se on myrkyllinen, kuin pimeässä hohtava superpallo.