Syyskuun ensimmäisenä päivänä pesen ikkunat. Päivä on kaunis, aurinko paistaa lämpimästi ja pilvet maalavaat taivaalle mestariteoksiaan. Auriko paitaa pilvistä huolimatta kirkkaasti. Se saa hikipisarata valumaan hiusrajasta silmiin. Teen työni loppuun. Katson arvioiden sen tuloksia. Ikkuna on riittävän puhdas. Siivoan jälkeni. Hengitän syvään ja huokaisen ilman ulos.

Jätän ikkunat auki, annan lämmön ja tuulenvireen tuudittaa itsenäni kevyeen iltapäivän horteeseen. Ajattelen aikaa ja sen kulkua. Missä olen nyt ja miksi? Missä olen ollut? Millainen olen ollut? Jos olisin silloin valinnut toisin, missä olisin? Kuka olisin?

Mietin miksen koskaan oikein kuulu mihinkään. On ollut paikkoja ja ihmisiä, joiden seurassa olen kotonani. Paikkoja ihmisiä, joissa rentoudun ja unohdan itseni, ikuisen huoleni. Mutta silti minulla ei koskaan ole ollut laumaa. En kuulu mihinkään. Tunnen yhtäläisyyttä monien kanssa, voisin kuulua heihin, mutta silti en kuulu. Olen aina lähtenyt pois, ennen kuin lauma ehtii muodostua. Ehkä en koskaan oppinut miten laumaan kuulutaan, en osaa. Ja toisaalta tuntuu, että voisin kuulua moneen eri laumaan, mutten kutenkaan täysin mihinkään. Toinen jalkani on aina ulkopuolella. En tiedä minne palaisin, ketä kaipaisin.

Aurikonko peittyy pilvien taakse. Ruumini tunutuu taas liian kevyeltä. Irtonaiselta maailmasta. Hikipisarat kuivuvat otsalleni ja silmäluomilleni. Tuulenvire hivelee ihoani ja saa aikaa vilunväreitä. Vilu sitoo minut maahan, tähän hetkeen, omaan ruumiiseeni. Tällä kertaa en nouse ilmaan.