Tänään on taas tällainen päivä. Raajani tuntuvat painavilta ja kevyiltä samaan aikaan. Ne tuntuvat voimattomilta, epätodellisilta ja irrallisilta. Pyörittelen ajatusta uimisesta ja pakkaan jo reppuni, mutta en menekään. Hengitys ei kulje ja ruumis tuntuu niin raskaalta, että se varmasti uppoaisi altaan pohjaan. En mene. Menen sen sijaan metsään. Kävelen rauhallisesti, varon jäisiä ja liukkaita polkuja.

Tänä keväänä olen (mekein itseltäni salaa) päättänyt tehdä asioita, jotka tuntuvat pelottavilta. Arjessani on tavattoman paljon epävarmoja asioita ja elämä tuntuu junnaavan paikoillaan. Jonkin kummallisen impulssin voimasta olen koko kevään ajan tehnyt pelottavalta tuntuvia (mutta vaarattomia) asioita ja huomaan stressaavani paljon vähemmän. Olen rennompi ja iloisempi.

Metsässä tapahtuu jotain kummallista. Kallioinen maasto saa minut loikkimaan kivien ja juurien yli, ottamaan spurtteja, kiipeämään kallioista seinämää alas ja toista, vielä jyrkempää seinämää ylös. Tuulee kylmästi, mutta aurinko lämmittää kasvojani kun pysähdyn hengähtämään. Mietin, onko kallioilla kiipeily järkevää. Jos putoan ja loukkaan itseni, kukaan ei löytäisi minua. Ei ainakaan heti. Minulla ei ole puhelinta mukana ja olen sivussa poluista, joita ihmiset kulkevat. Ehkä joku koira löytäisi minut. Koira, jonka omistaja on päästänyt kulkemaan vapaana, haistaisi minut ja kulkisi syvemmälle ryteikköön omistaja huudoista välittämättä. Kiipeilen silti. Teen tietoisen valinnan, että kiipeän. Pelottavaa, eikä täysin vaaratonta.

Mietin kalliolta putoamista ja muistan, että nuorempana tein usein vastaavanlaisia asioita. Silloin en osannut pelätä. Nuoret harvoin osaavat. Kuolema on liipannut läheltä ainakin viisi kertaa, joista neljä oli omien valintojeni seurausta. Ehkä siksi minusta tuli niin varovainen ja järkevä. Olen onnellinen ja ylpeä järkevyydestäni, kyvystä lukea ihmisiä ja tilanteita, aistia pohjavireitä ja huomata, kun jokin on vialla. Mutta ehkä opin kaikesta siitä myös pelkäämään, olemaan varovainen ja suojelemaan itseäni silloinkin, kun pitäisi elää.

Aijon jatkossakin tehdä pelottavia asioita. Olla järkevä, mutten liian varovainen. Jatkaa uutta harrastusta, vaikka se on haastava. Käydä treffeillä. Aloittaa blogin (anonyyminä, koska se on vähemmän pelottavaa). Ja ehkä hiukan kiipeillä kallioilla, opetella käyttämään vastaan hangottelevaa ruumistani, kokeilla rajojani, kaikilla elämän areenoilla. Katsotaan mitä tästä tulee.