Hengitän syvään ja jalkani irtoavat maasta. Olo on tuntunut niin raskaalta ja surulliselta viimeset ajat, etten enää uskonut mitään hyvää voivan tapahtua. Kaikki on oikeastaan ihan hyvin tai ainakaan mikään ei ole kovin huonosti. Minua vain itkettää ja vanhaat huonommuuden tunteet nousevat pintaan. Ne saavat minut käpertymään itseeni ja lamaantumaan. Pitäisi tehdä jotain, mutten vain pysty. Käperryn syvemmälle itsesääliin. Turhaan. On oltava avoinna maailmaan, jos haluaa siltä jotakin saada. Itsestään on myös annetava jotain.

Nyt nousen ilmaan hitaasti ja varmasti. Varpaani hipovat vielä maata hetken ja sitten olen ilmassa. Leijailen suoraan ylöspäin ja huimaus tuntuu vatsanpohjassa. Ohitan puiden latvat ja katselen alla kutistuvaa maata. Lintujen parvi pyyhkäisevät ohitseni niin läheltä, että tunnen niiden siiveniskujen ilmavirran kasvoillani ja hiuksissani. Kyyristyn säikähdyksestä turhaan. Linnut kyllä osaavat väistää, vaikka eivät ennen olisi tavanneet taivaalle kohoavaa naista.

Ajattelen kaikkia niitä mieltäni painavia asioita. Ne kutistuvat pieniksi kuin talot allani. Tuuli puhaltaa kovasti ja työntää minua kyljestä. Se pöläyttää tukan silmille ja saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Alan nauraa hysteerisesti. Millään ei oikeastaan ole enää mitään väliä. Tuuli muuttuu purevammaksi, ilma kylmäksi ja ohuemmaksi. Kohta leijun läpi maan ilmakehän ylimpien kerroste. Kohta ole jo avaruudessa.